Espoon Kotikirkko on liitetty Suomen reformoitujen baptistiseurakuntien yhdyskunnan (SRBY) jäsenseurakunnaksi kesällä 2022.
Mitä sitten tarkoittaa tunnustuksellinen reformoitu baptismi?
Seuraava johdanto valaisee hyvin reformoidun baptismin ja siihen liittyvien uskontunnustusten historiaa. Johdantoteksti on julkaistu teoksessa 1689 Lontoon baptistien uskontunnustus ja Baptistikatekismus vuodelta 1693 (Espoo: Agricola teologinen instituutti, 2021) ja sen ovat kirjoittaneet Eelis Halmemies ja Mikko Sivonen. Teos on saatavilla kirjakaupoista. Voit myös kysyä sitä suoraan SRBY:n jäsenseurakunnista.
1689 Lontoon baptistien uskontunnustus
Johdanto
Eelis Halmemies ja Mikko Sivonen
Uskontunnustukset mielletään harvoin puoleensavetäväksi kirjallisuudeksi. Kertomakirjallisuus kuulostaa moninaisine henkilöhahmoineen ja mielikuvitustamme rikastuttavine juonenkäänteineen paremmalta ajanvietteeltä. Uskontunnustuksia onkin toisinaan kuvailtu ikään kuin haudasta kaivetuiksi luurangoiksi – terveen kristillisen uskon kannalta tarpeettomiksi tai jopa haitallisiksi. Niiden vanhahtava, systemaattinen tapa ilmaista uskoa on nähty epäolennaisena. Tuon tavan ei katsota tekevän oikeutta Raamatun moninaisuudelle tai sen suurelle kertomukselle. Se ei myöskään vastaa väitetysti nykypäivän uskonilmaisun tarpeita ja toimii mieluummin jakavana tekijänä seurakunnissa. Luurangot eivät luo elämää.
Mutta mitä on keho ilman luurankoa tai talo ilman perustusta? Kertomus ilman päähenkilöiden luonnehdintaa ja miljöön kuvausta jää väistämättä kovin puutteelliseksi ja pintapuoliseksi. Samoin käy käsityksemme kristillisestä uskosta, ellemme suostu tarkastelemaan Raamatun kokonaisuutta pintaa syvemmältä. Jos kuitenkin teemme niin, havaitsemme, miten kauniilla tavalla kolmiyhteinen Jumalamme on nivonut kaiken yhteen niin luomakunnassa kuin omassa Sanassaankin.
Uskontunnustukset eivät siksi ole vain muistoja menneisyydestä. Ne paaluttavat kristillisen opin pysyviä ydinkohtia. Näin ne antavat rakenteen Kirjoituksista nousevalle ikuiselle kertomukselle hyvästä Jumalasta, hänen ihmeellisestä luomistyöstään, viisaista säädöksistään, oikeudenmukaisista tuomioistaan sekä siitä armollisesta pelastuksesta, jonka hän on nimensä kunniaksi valmistanut ainoassa Pojassaan.
On toki ilmeistä, etteivät uskontunnustukset itsessään takaa elämää tai luo uskoa. Ne voivat kuitenkin olla kristitylle suureksi avuksi, sillä tunnustukset pyrkivät määrittämään johdonmukaisesti ja sanoin ilmaistavalla tavalla uskon oikean sisällön niin yksilölle kuin seurakunnallekin. Historiallisen teologian ja kirkkohistorian professori Carl Trueman sanoittaakin osuvasti historiallisten uskontunnustusten merkitystä terveen seurakunnan elämässä. Hänen mukaansa uskontunnustus on lyhyt kristinuskon tiivistelmä, joka rajoittaa seurakunnan valtaa ja vahvistaa seurakunnan paimenten tilivelvollisuutta. Uskontunnustus korostaa sitä, mikä kristinuskossa on tärkeää, suhteuttaa ja yhdistää nykyisyyden menneisyyteen sekä heijastelee seurakunnan Jumalalle antaman ylistyksen sisältöä. Tämän lisäksi uskontunnustukset täyttävät keskeisen osan Paavalin kaksiosaisesta suunnitelmasta apostolien jälkeiselle ajalle: seurakuntien jättämisen tavallisten – mutta Jumalalle uskollisten –miesten haltuun ja terveen opin perustalle.
Jotta lukija voisi yhtyä Truemanin ajatuksiin, on tärkeää, että aloitamme 1689 Lontoon baptistien uskontunnustukseen tutustumisen hahmottamalla tekstin alkuperäiset syntyolosuhteet. Pyrkimyksemme on ymmärtää tunnustuksen kirjoittajien tarkoitus, joka luonnollisesti vaikuttaa suuresti tekstin sisältöön ja tapaan, jolla se on laadittu. Tarkastelemme ensin tästä kirjasta löytyvien 1689 Lontoon baptistien uskontunnustuksen ja sen pohjalta laaditun Englantilaisen katekismuksen historiallista syntytilannetta. Sen jälkeen paneudumme tekstien rakenteeseen ja niiden teologiseen sisältöön. Näin voimme paremmin ymmärtää, miten tämä käännös voi palvella myös 2000-luvun suomalaisia kristittyjä.
1500-luvulla alkunsa saaneen uskonpuhdistuksen ytimessä oli ajatus, jonka kiteytti latinankielinen fraasi ad fontes, takaisin lähteille. Tämä oppineisuutta korostava humanistinen periaate johti myös teologit tutkimaan Raamattua sen alkukielillä. Seurauksena oli, että monet traditiot sekä paavin ja roomalaiskatolisen kirkon valta kyseenalaistettiin. Kristillisen uskon opinkohdat arvioitiin uudestaan Raamatun valossa. Jumalan kaitselmuksesta Rooman kirkko ei kokenut vain poliittista tai moraalista uskonpuhdistusta, vaan reformaation, jonka keskiössä oli itse totuus.
Kristuksen ja evankeliumin uudelleenlöytymiseen pohjaava evankelinen uskonpuhdistus jaetaan tyypillisesti neljään päähaaraan, jotka ovat luterilainen, reformoitu, anglikaaninen ja radikaali haara. Varsinkin kolmen ensimmäisen haaran perustana ovat tunnetut sola scriptura-, sola fide-, sola gratia-, solus Christus- ja soli Deo gloria -periaatteet. Uskonpuhdistus synnytti useita tunnustuksia ja katekismuksia, jotka toimivat apuna kristikansan opetuslapseuttamisessa. Niiden tarkoitus ei ollut korvata Raamatun kirjoituksia uskon ja elämän perimmäisenä auktoriteettina, vaan selkeyttää ja sanoittaa johdonmukaisesti ja tarkasti raamatullisen uskon sisältöä.
Martti Lutherin (1483–1546) johtaman Saksan uskonpuhdistuksen myötä syntyneen luterilaisuuden merkittävimmiksi tunnustuksiksi muotoutuivat Lutherin katekismukset (1529) ja Augsburgin tunnustus (1530), jonka pääarkkitehtina toimi Philip Melanchton (1497–1560). Katekismuksiensa lisäksi Luther itse piti kirjoja Sidottu ratkaisuvalta (1529) ja Galatalaiskirjeen kommentaari (1535) pääteoksinaan. Myöhemmin julkaistu Yksimielisyyden ohje (1577) keskittyi ratkomaan luterilaisuuden sisäisiä kysymyksiä.
Sveitsin ja Geneven uskonpuhdistuksen merkittävimmät hahmot olivat Ulrich Zwingli (1484–1531) ja ranskalaissyntyinen Jean Calvin (1509–1564), joka oli saanut vaikutteita Lutherilta, Melanchtonilta ja Martin Bucerilta (1491–1551). Kirjoitusten säännölliseen, systemaattiseen opettamiseen Genevessä keskittynyt Calvin mielsi itsensä Lutherin työn jatkajaksi. Hän koulutti joukon innokkaita raamatunopettajia ja evankelistoja, joiden pyrkimys oli palauttaa Kirjoitusten arvovalta sekä Kristus-keskeinen opetus ja elämä niin Ranskaan kuin muuallekin Eurooppaan. Calvin kirjoitti toistaiseksi suomentamattomia kommentaareja lähes kaikista Raamatun kirjoista sekä vaikutusalaisen kristinuskon systemaattisen tiivistelmänsä Kristillisen uskon opetus (Institutio religionis christianae).
Zwinglin ja Calvinin edustama reformoitu uskonpuhdistus synnytti luterilaisen uskonpuhdistuksen tapaan joukon tunnustuskirjoja ja katekismuksia. Calvin itse julkaisi katekismuksen vuonna 1537 opettaakseen lapsia Geneven seurakunnassa. Reformoiduista tunnustuskirjoista vaikutushistoriallisesti merkittävin on Heidelbergin katekismus (1563), joka sai Melanchtonin teologian kautta vaikutteita luterilaisesta evankelisuudesta. Sitä voidaankin kutsua saksalaisreformoiduksi kalvinistiseksi tunnustukseksi. Reformoituja seurakuntia yhdistäviksi tunnustuksellisiksi teksteiksi muodostuivat Heidelbergin katekismuksen ohella Belgialainen tunnustus (1561) ja Dordrechtin kaanonit (1618–1619). Uskonpuhdistuksen rantauduttua Britanniaan Skotlantilainen tunnustus (1560), Englannin kirkon uskonartiklat (1562) ja presbyteeripuritaanien kirjoittama Westminsterin tunnustus (1647) nousivat siellä merkittäviksi tunnustuksiksi.
Puhtaasti Kirjoituksiin pitäytyminen ja perinteisten roomalaiskatolisten jumalanpalvelusseremonioiden hylkääminen alkoivat 1600-luvulle tultaessa vaikuttaa jakavasti suhtautumiseen Englannin kirkkoon. Nonkonformistit – joita myöhemmin alettiin kutsua vapaakirkollisiksi – eivät mukautuneet Englannin kirkon vallitseviin normeihin. Tästä seurasi vainoa, joka johti lopulta useiden pilkallisesti puritaaneiksi kutsuttujen kristittyjen ja Englannin kirkossa vihittyjen kirkonmiesten erottautumiseen itsenäisiksi seurakunniksi. Vaikka kuningas Jaakko I:n (1556–1625) tarkoitus lienee ollut Kirkon pitäminen oman valtakuntansa alaisuudessa, vuonna 1611 valmistunut uusi englanninkielinen Raamattu, King James Bible, edesauttoi uusien seurakuntien syntyä. Yhä useammilla oli pääsy Raamatun tekstiin itsenäisesti.
1620-luvulla Englannin kirkon johtoon noussut, teologisesti äärimmäistä antikalvinilaista arminiolaisuutta edustanut, arkkipiispa William Laud (1573–1645) kiihdytti entisestään pakoa kansankirkosta. Laud ja kuningas Kaarle I (1600–1649) pakottivat lainsäädännön kautta seurakunnat liturgiseen korkeakirkolliseen yhdenmukaisuuteen, jonka ihanteena oli roomalaiskatolisuus. Tilanne johti pian sisällissotaan (1642–1651), jonka aikana Laud ja Kaarle I mestattiin ja jonka jälkeen monarkia kumottiin. Puritaanisesta uskostaan ja myönteisyydestään tunnettu, mutta myöhemmin ristiriitaista arvostusta saaneesta, Oliver Cromwellista (1599–1658) tuli Englannin johtaja vuonna 1653.
Itsenäisten puritaaniseurakuntien keskuudessa ilmeni myös sisäistä jakautuneisuutta. Se liittyi ensinnäkin kysymykseen siitä, tulisiko Englannin kirkkoa pitää aitona kirkkona, mutta myös käsitykset Jumalan liitoista, kasteesta ja kalvinistisista opeista synnyttivät jännitteitä. Näiden vapaakirkollisten seurakuntien suhteet toisiinsa olivat – varsinkin alussa – jokseenkin määrittelemättömät. Hyvä esimerkki tästä on Kristityn vaellus -kirjan kirjoittaja John Bunyan (1628–1688), jonka voidaan katsoa olevan sekä baptisti että kongregationalisti. Lopulta vapaakirkollisten keskuudesta erottuivat omiksi liikkeikseen niin presbyteeri-, kongregationalisti-, baptisti- kuin myöhemmin myös metodistiseurakunnatkin.
Baptistien jakautuminen yleisbaptismiin sekä reformoituun tai erityisbaptismiin (partikulaaribaptismi) oli nähtävillä Englannin baptistien historiassa alusta alkaen. Selvät tunnustukselliset erot tulivat kuitenkin ilmi vasta 1640-luvulla. 1600-luvun alun separatistien keskuudesta nousi muutamia miehiä, jotka muuttivat vainojen tähden Amsterdamiin. He perustivat tiettävästi John Smythen (1554–1612) johdolla vuonna 1609 ensimmäisen yleisbaptistiseurakunnan, jossa kasteen nähtiin kuuluvan ainoastaan kristillistä uskoa tunnustaville.
Vuonna 1638 puritaaneista irtautui puolestaan John Spilsburyn (1593–1668) johdolla joukko, jonka katsotaan muodostaneen Englannin ensimmäisen erityisbaptistiseurakunnan. Monet arkkipiispa Laudin vuoksi kansankirkon jättäneistä kirkonmiehistä muodostivat yhteyden Spilsburyyn. Tämän yhteyden seurauksena jo vuoteen 1644 mennessä seitsemällä Lontoon seurakunnalla oli yhteinen baptistinen uskontunnustus.
Lontoon baptistien ensimmäisen uskontunnustuksen alkuperäinen nimi paljastaa historiallisen tilanteen, jossa se syntyi: Niiden seitsemän Lontoossa sijaitsevan seurakunnan tai kirkon uskontunnustus, joita yleisesti (mutta epäoikeudenmukaisesti) kutsutaan anabaptisteiksi. Vaikka baptistit olivatkin erottautuneet Englannin kirkosta, he halusivat osoittaa uskontunnustuksessaan uskonsa ja yhteytensä perinteiseen protestanttiseen, reformoituun oikeaan oppiin. Lisäksi he halusivat kumota harhaoppisyytökset ja -epäilyt, joita vuosina 1643–1660 valtaan nousseet presbyteeriset puritaanit heitä vastaan julkisesti esittivät. Lontoon baptistit tahtoivat osoittaa, etteivät he kuuluneet Manner-Euroopan anabaptisteihin, kannattaneet millään tavoin kapinointia Münsterissä tai samaistuneet radikaaliin uskonpuhdistukseen. Anabaptisteja pidettiin tuolloin yleisesti hurmahenkisinä. Tämä oli tosin virheellinen tulkinta, sillä anabaptistien synodin Schleitheimin tunnustus (1527) laadittiin nimenomaan reaktiona hurmahenkisyyttä vastaan.
Lontoon baptistien toinen tunnustus syntyi muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Partikulaaribaptistit taistelivat olemassaolostaan Englantia, Skotlantia ja Irlantia hallinneen kuningas Kaarle II:n (1660–1685) aikana. Jotkut heistä, kuten Thomas Delaune, kärsivät jopa marttyyrikuoleman toisinajattelunsa tähden. Vuonna 1675 merkittävät baptistit, kuten William Kiffen (1616–1701), William Collins (1644–1702) ja Daniel Dyke (1614–1688), päättivät kutsua maan partikulaaribaptistit koolle. Tarkoituksena oli vahvistaa yhteistä vakaumusta ja ”muodostaa järjestelmällinen ja vakiinnutettu palvelustyö ja opetussuunnitelma, sekä tulla näin kelvoiksi Uuden testamentin palvelijoiksi”.
Baptistit eivät kohdanneet vain ulkopuolelta heihin kohdistuvia haasteita. Heidän keskuudestaan oli lähtenyt miehiä, jotka olivat sittemmin hiljalleen ajautuneet etäämmäs raamatullisesta kristillisyydestä. Erityisesti Kiffenin seurakunnasta maaseudulle lähetystyöhön lähetetty, seurakuntia perustanut ja paljon kannattajia kerännyt pastori Thomas Collier (1615–1691) päätyi teologiassaan pahasti harhaan. Hän muun muassa kyseenalaisti Raamatun arvovallan, kielsi kolminaisuuden ja opetti, että ihminen voi uskoa omalla voimallaan ilman Pyhää Henkeä. Lisäksi hän katsoi pelastuksen olevan mahdollinen vielä kuoleman jälkeen.
Partikulaaribaptistien ongelmaksi muodostui, että 1670-luvulle tultaessa Lontoon baptistien ensimmäinen tunnustus oli jo pitkälti unohtunut. Partikulaaribaptistin identiteetillä ratsastava Collier taas julkaisi 1674 harhaoppisen kirjansa The Body of Divinity, or, A Confession of Faith, Being the Substance of Christianity: Containing the Most Material things relating to matters both of Faith and Practise. Uhkana oli, että tämä Collierin itsensä uskontunnustukseksi nimittämä dokumentti mustamaalaisi kaikki partikulaaribaptistit kansan silmissä.
Collier toimi pastorina Southwickissä. Syyskuun 5. päivänä 1676 kyseisen paikkakunnan seurakunnat lähettivät avunpyynnön Lontoon baptisteille pyytäen, että Collierin harhaoppisuuteen puututtaisiin. Lontoon baptistit lähettivät vastauksensa kirjeitse. Kirjeessä Collier julistettiin harhaoppiseksi, mikä aiheutti hänen johtamansa seurakunnan jakaantumisen. Lokakuussa 1676 järjestettiin vielä kohtaaminen Collierin kanssa. Sitä johti nuori pastori Nehemiah Coxe (1650–1689), joka kumosi tilaisuudessa Collierin opin. Collier ei kuitenkaan perääntynyt, vaan julkaisi jatko-osan edelliselle teokselleen, joka sisälsi entistä enemmän harhaoppeja. Seuraavana vuonna Coxe julkaisi kumouksen kaikista Collierin opeista kirjassaan Vindiciae Veritaris, Or a Confutation of the Heresies and Gross Errours Asserted by Thomas Collier in his Additional Word to his Body of Divinity.
Elokuun 2. päivänä vuonna 1677 Lontoon ja Bristolin baptistiseurakuntien vanhimmat pitivät kokouksen, jonka seurauksena he julkaisivat virallisen harhaoppisyytöksen. Syytös lähetettiin Collierin seurakunnalle, jota kehotettiin hylkäämään paitsi Collier myös kaikki ne seurakunnan jäsenet, jotka puolustivat häntä. Kirjeessään Coxe ja vanhimmat määrittelivät harhaoppiseksi sellaisen henkilön ”joka valitsee mielipiteen, jonka myötä jokin perustavanlaatuinen kristillisen uskonnon kappale tulee horjutetuksi”. Saman kuun aikana Lontoon ja Bristolin baptistiseurakunnat julkaisivat tunnustuksensa Uskontunnustus, jonka julkaisevat monet Vanhimmat ja Veljet useista Kristittyjen seurakunnista (jossa kastetaan uskontunnustuksen perusteella) Lontoossa ja muualla maassa. Tunnustuksessa he määrittelivät uskonsa keskeisen sisällön. Oppineisuudesta ja terävästä älystään tunnettu Coxe ja William Collins (–1702) olivat mitä todennäköisimmin päävastuussa tunnustuksen laatimisesta. Coxe voidaankin Benjamin Keachin (1640–1704) ohella nähdä aikansa merkittävimpänä baptistiteologina.
Vuonna 1677 julkaistun uuden tunnustuksen suhteen on tärkeää panna merkille, ettei syy sen laatimiseen ollut pyrkimys vastustaa presbyteerejä ja erottautua heistä. Tavoitteena oli päinvastoin tehdä selväksi, että myös baptistit sitoutuvat ja tunnustautuvat kristillisen uskon keskeisiin evankelisiin oppeihin.
Vuoden 1677 tunnustuksesta muodostui käänteentekevä baptistien historiassa. Suuri osa aiemman tunnustuksen laatimiseen osallistuneista baptisteista oli jo kuollut, joten uusi tunnustus tarjosi uudelle sukupolvelle voimia ja opillista suuntaa vaikeiden aikojen keskellä. Katoliset pyrkivät kumoamaan protestanttisen vaikutuksen Englannissa. Vuonna 1630 valtaan noussut Kaarle II tuki anglikaanista kirkkoa. Tilanne aiheutti antikatolisen hysterian, joka liittyi pelättyyn salaliittoon kuninkaan murhaamiseksi. Niinpä Kaarle II:n hallituskauden lopulla vainot kaikkia nonkonformisteja – myös baptisteja – kohtaan lisääntyivät ja heidän kokouksiaan keskeytettiin usein laittomina.
Kaarle II:n kuoltua hänen katolinen veljensä Jaakko II nousi kuninkaaksi. Vuonna 1687 Jaakko sääti baptistien kiittämän omantunnonvapauden julistuksen, joka kumosi nonkonformisteja ja katolisia rankaisevat lait. Monet tosin vastustivat ja epäilivät kuninkaan motiiveja. Vuoden 1688 ”mainion vallankumouksen” myötä voimaan astunut uusi yhteiskuntalaki – jota myös Coxe innokkaasti ajoi – siirsi absoluuttisen vallan parlamentille kuninkaan sijaan. Valtaistuimelle nousseet Vilhelm III Oranialainen ja hänen puolisonsa Maria II (Jaakko II:n tytär) säätivät vuonna 1689 toleranssijulistuksen, joka takasi myös baptisteille laillisen oikeuden kokoontua.
Samana vuonna 1689, kaksitoista vuotta toisen baptistitunnustuksen julkaisemisen jälkeen, seitsemän pastoria lähetti yleisen kokoontumiskutsun partikulaaribaptistiseurakunnille ympäri Englantia ja Walesia. Kutsun lähettäjien joukkoon lukeutuivat muun muassa Philip Cary (-1710), Hercules Collins (1647–1702) ja Benjamin Keach. Saman vuoden syyskuussa järjestettyyn monipäiväiseen kokoontumiseen saapui edustaja kaikkiaan 107 baptistiseurakunnasta. Kokous hyväksyi vuonna 1677 laaditun ja vuonna 1688 päivitetyn tunnustuksen. Näin syntyi 1689 Lontoon baptistien uskontunnustus.
Tunnustuksen vaikutukset olivat merkittävät niin Englannissa kuin aikanaan Yhdysvalloissakin. Vain neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1693, William Collins sai toimeksiannon baptistiyhdyskunnalta kirjoittaa katekismus kyseisen uskontunnustuksen pohjalta. Katekismus valmistui vuonna 1694 ja vuotta myöhemmin siitä oli otettu jo viisi painosta. Sitä on yleisesti – mutta todennäköisesti harhaanjohtavasti – kutsuttu Keachin katekismukseksi. Tämä baptistikatekismus löytyy tämän kirjan toisesta osasta.
Toinen baptistinen katekismus, Hercule Collinsin vuonna 1680 kirjoittama Ortodoksinen katekismus (ortodoksisuus viittaa tässä yhteydessä oikeaoppisuuteen), mukailee pitkälti Heidelbergin katekismusta. Collins tosin lisäsi katekismukseensa Nikean ja Athanasioksen uskontunnustukset. Vaikka Collinsin katekismuksen käyttö jäi baptistiseurakunnissa lähes olemattomaksi, se osoittaa osaltaan partikulaaribaptistien selkeän yhteyden sekä apostoliseen että evankelisen luterilaisreformoidun uskonpuhdistuksen teologiaan.
1800-luvulle tultaessa uskontunnustukseen liittyvä alkuinnostus oli laantunut ja tunnustuksen käyttö baptistien keskuudessa merkittävästi vähentynyt. Syinä tähän voidaan pitää sekä hyperkalvinismin nousua että toisaalta ihmiskeskeisen arminiolaisuuden ja unitarismin vaikutusta. Eräänlainen tunnustuksen henkiinherääminen tapahtui vuonna 1855, kun tuolloin vasta 21-vuotias Charles Spurgeon (1834–1892) otti käyttöön sen omassa seurakunnassaan. Tähän lausuntoon kiteytyy hänen ymmärryksensä tunnustuksen hyödyllisyydestä:
Tämä vanha dokumentti on mitä erinomaisin tiivistelmä niistä asioista, joihin uskotaan keskuudessamme. Sitä ei ole kuitenkaan tehty autoritaariseksi uskon säännöksi, jossa on pakko roikkua, vaan tavaksi rakentua vanhurskaudessa. Se on erinomainen – vaikkei olekaan inspiroitu – tulkinta opetuksista, jotka perustuvat pyhiin kirjoituksiin, joilla kaikki tunnustukset tulee arvioida. Me pitäydymme Jumalan suvereenin armon nöyryyttävissä totuuksissa, kadonneissa olevien syntisten pelastukseksi. Pelastus on yksin Kristuksessa ja yksin uskosta.
Spurgeon käytti vuonna Keachin katekismusta pohjana oman päivitetyn katekismusversionsa laatimisessa. Spurgeon opetuslapseutti perheitä seurakunnassaan tällä Kristus-keskeisellä, maltillisella, reformoidulla katekismuksella, joka tunnetaan myös Puritaanien katekismuksena.
Vuoden 1689 tunnustuksen kirjoittajat saattoivat tuskin kuvitellakaan, mikä heidän laatimansa tunnustuksen vaikutus tulisi olemaan vielä satoja vuosia myöhemmin. Etenkin, kun alkuperäisten kirjoittajien edustamat seurakunnat ajautuivat lopulta surulliseen välirikkoon, joka johtui eriävistä tulkinnoista liittyen psalmien laulamiseen seurakunnan kokoontumisissa (mihin tunnustus ei itse asiassa ota lainkaan kantaa). Westminsterin tunnustuksen lisäksi Lontoon baptistien vuoden 1689 tunnustus löysi tiensä myös Yhdysvaltoihin. Vuonna 1697 Benjamin Keachin poika Elias Keach (1665–1699) vei tiivistetyn tunnustuksen mukanaan Uuteen maailmaan. Siitä muodostui pohja Philadelphian baptistien uskontunnustukselle (1742). Näin tunnustus on vaikuttanut kalvinistisiin baptistien tunnustuksiin Yhdysvalloissa aina nykypäiviin asti. Englanninkielinen kalvinismi heijastaakin pitkälti Westminsterin ja Lontoon tunnustuksien teologiaa.
Lontoon uskontunnuksissa tavoiteltiin pyhille kirjoituksille uskollista tapaa esittää kristillisen uskon ydin. Sen lisäksi pyrittiin vastaamaan 1600-luvun historiallisteologisiin kysymyksiin, mistä johtuen kyseisiä tunnustuksia tulee tulkita oman aikansa silmälasien kautta. Tietämättömyys tunnustusten historiallisesta kontekstista voi hankaloittaa niiden soveltamista nykypäivään. Historiaan sidottuina tunnustuksina ne ovat rajallisia, eivätkä välttämättä ota kantaa kaikkiin oman aikamme polttaviin teologisiin haasteisiin.
Tunnustukset tarjoavat kuitenkin myös tervehdyttäviä totuuksia ja oikaisevia näkökulmia historian myöhemmissä vaiheissa eläville kristityille – mukaan lukien oma aikamme. Eri sukupolvia edustavien kristittyjen kutsu on lopulta sama – pyrkimys pidättäytyä siihen uskoon, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu (Juud. 3). On etuoikeus, ettei meidän tarvitse tehdä tätä työtä alusta lähtien.
1689 Lontoon baptistien tunnustuksen ytimessä on Jumalan kunnian ylistys. Tätä ei tule ymmärtää Lutherin ”ristin teologian” vastaiseksi ”kunnian teologiaksi”. Päinvastoin viittauksia kolmiyhteisen Jumalan kunniaan käytetään tunnustuksessa ilmaisemaan kaikkien hänen luonteenpiirteidensä esilletuomista niin luomisessa, kaitselmuksessa, valinnassa, tuomiossa kuin pelastuksessakin, mutta ennen kaikkea Kristuksessa. Augsburgin tunnustuksen tavoin laki ja evankeliumi erotetaan selvästi toisistaan. Reformoiduille tyypilliseen tapaan tunnustuksessa tehdään erottelu liittojen välillä juuri suhteessa lakiin ja evankeliumiin. Adamille annettu työn liitto on yhdenmukainen lain kanssa. Evankeliumi taas on luvattu jo langenneelle Adamille sekä erityisellä tavalla Abrahamille. Täyttymyksensä se saa lopulta Kristuksessa, hänen kuuliaisuutensa ja sovituksensa kautta.
Tunnustus pyrkii suurimpaan mahdolliseen yhteisymmärrykseen uskonpuhdistuksen reformoidun teologian kanssa samaistuessaan Westminsterin tunnustukseen. Vuoden 1689 tunnustuksessa on tosin myös suoria lainauksia ensimmäisestä Lontoon baptistien tunnustuksesta, eikä se teologialtaankaan poikkea siitä juurikaan. Tästä huolimatta 1689 tunnustuksen rakenne, luonne ja teologia myötäilevät selvemmin vuonna 1647 ilmestynyttä Westminsterin tunnustusta sekä vuonna 1658 ilmestynyttä Savoyn tunnustusta. Baptistit pyrkivät muuttamaan Westminsterin tunnustuksen sanallista sisältöä ainoastaan teologisen vakaumuksen niin pakottaessa. Näin korostettiin vahvaa yhteyttä reformoituun teologiaan, mutta kyettiin toisaalta tuomaan siihen liittyvät erimielisyydet selkeämmin esiin.
Baptistit kävivätkin huolella läpi jokaisen Westminsterin tunnustuksen pykälän jättäen suurimman osan tekstistä koskemattomaksi. Molemmat tunnustukset sisältävät 32 lukua sekä raamattuapparaatin, joilla kirjoittajat perustelevat näkemyksiään. Tunnustusten lausumat Raamatusta, Jumalan luonteesta, ihmisestä, synnistä, pelastuksesta, Kristuksen persoonasta ja työstä, Pyhästä Hengestä sekä eskatologiasta ovatkin lähes identtisiä.
Teologialtaan 1689 baptistien tunnustus on maltillisen protestanttiskalvinistinen. Raamattua pidetään Jumalan erityisenä ilmoituksena (luku 1). Tunnustus kieltää niin ihmistraditioiden kuin henkilökohtaisten ilmestysten auktoriteetin Jumalan Sanan yli. Tunnustusta värittää myös vahva trinitaarinen näkemys, jossa Jumalan suvereenius, kaitselmus ja säädökset saavat korkean aseman (luvut 2–5).
Pelastusopillisesti tunnustus edustaa ajatusta ehdottomasta armovalinnasta ja predestinaatiosta ikuiseen elämään painottaen Jumalan vaikuttavan kutsun merkitystä (luku 9–10). Ihminen esitetään Jumalan kuvana, joka on luotu toteuttamaan Jumalan lakia, mutta syntiinlankeemuksen seurauksena hän on kokonaisvaltaisesti turmeltunut. Adam edusti koko ihmiskuntaa, joten hänen lankeemuksensa luettiin koko ihmiskunnan ylle. Näin ollen jokainen ihminen on syntymästään asti hengellisesti kuollut ja kykenemätön mihinkään hyvään (luku 6). Hän tarvitsee Jumalan uudestisynnyttävää armoa. Tunnustus opettaa myös vanhurskautusta (luku 11) katumuksen kautta (luku 15), yksin uskosta (luku 14), Jumalan lahjana (luku 12) sekä vaikuttavaa Kristuksen sovitusta ja välimiesasemaa pappina, profeettana ja kuninkaana (luku 8). Luvuissa 17–18 käsitellään pyhien kestävyyttä ja pelastusvarmuutta. Jumalan lain ja evankeliumin tarpeellisuuteen ja eroihin paneudutaan myös laajasti (luvut 19–20). Tunnustus on hyvin evankelinen siinäkin mielessä, että evankelioinnin roolia pelastuksessa pidetään välttämättömänä.
Eskatologialtaan tunnustus edustaa tyypilliseen reformoidun ymmärryksen mukaisesti amillenialistista käsitystä (luvut 31–32). Kuolleet päätyvät joko Kristuksen kirkkauteen tai helvettiin odottamaan viimeistä tuomiota. Viimeisenä päivänä jokainen ihminen nostetaan ylösnousemusruumiissa tuomiolle. Tuolloin kukin saa ansionsa mukaan: joko Kristuksen luetun vanhurskauden ansion mukaan tai oman kapinallisuutensa ansion mukaan. Sekä rangaistus että pelastus ovat iankaikkisia ja kirkastavat Jumalan oikeudenmukaisuutta sekä ansaitsematonta armoa.
Merkittävimmät erot 1689 baptistien tunnustuksen ja Westminsterin tunnustuksen välillä liittyvät ymmärrykseen Jumalan liitoista sekä niiden vaikutuksesta seurakunta- ja kasteoppiin. 1689 tunnustuksesta puuttuu Westminsterin tunnustuksen pidempi selvitys liittojen luonteesta (luku 7). Molempien tunnustusten mukaan Jumalan Adamin kanssa solmimaa liittoa kutsutaan työn tai tekojen liitoksi. Tuon liiton suhde vanhaan liittoon ja sen seurauksena uuteen liittoon ymmärretään kuitenkin eri tavoin. Westminsterin tunnustuksen mukaan Abrahamille annettu armon liitto on sama sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Se ainoastaan toimitetaan eri tavoin, ja siitä tullaan osallisiksi kahdella eri tavalla: ympärileikkauksen tai kasteen kautta. Näin ollen armon liiton piiriin olisi aina kuulunut sekä uudestisyntymättömiä että uudestisyntyneitä jäseniä. Lontoon baptistien tunnustuksen mukaan armon liitto taas luvataan Adamille ja ilmoitetaan etenevällä tavalla Abrahamin, Mooseksen ja Daavidin liittojen kautta. Todellisen päätöksensä ja voimaanastumisensa armon liitto saa kuitenkin vasta uudessa liitossa Kristuksen veren kautta. Niinpä uusi liitto on ainoa armon liitto ja ainoastaan ne, jotka ovat uudestisyntyneitä, ovat todella osallisia tästä liitosta. Juuri ymmärrykseen Abrahamin liiton luonteesta kiteytyy Westminsterin tunnustuksen ja baptistisen tunnustuksen välinen ero. Siinä missä Westminsterin tunnustus rinnastaa Abrahamin liiton uuteen liittoon, Lontoon tunnustus näkee sen osana kehitystä, joka johtaa täyttymykseen uudessa liitossa.
Baptistien tunnustuksen rakenteelliset muutokset suhteessa Westminsterin tunnustukseen ovat melko vähäisiä. Baptistit lisäsivät tunnustukseen luvun “Evankeliumi ja sen laajuus” (luku 20) ja toisaalta poistivat kaksi lukua: “Kirkkokuri” ja ”Synodit ja kirkolliskokoukset” (luvut 30 ja 31). Seurakuntaa käsittelevä luku 26 on Lontoon tunnustuksessa merkittävästi pidempi. Uskontunnustuksen historiallinen asiayhteys on vaikuttanut sen sisältöön siten, että paavin ja Rooman kirkon valtaa vastustettaessa käytetään hyvin vahvaa kieltä.
Tunnustuksessa tuetaan paikallisen seurakunnan autonomista oikeutta kutsua haluamansa paimenet palvelukseensa. Tältä osin se on saanut vaikutteita Savoyn tunnustuksesta (1658). 1689 tunnustuksen mukaan seurakunta harjoittaa kahta toimitusta: kastetta ja ehtoollista (luvut 28–30). Kaste toimitetaan niille, jotka tunnustavat katumusta ja uskoa Kristukseen. Ehtoollinen on muistoateria. Roomalaiskatolinen transsubstantiaatio-oppi, jossa leivän ja viinin väitetään muuttuvan olemuksellisesti Jeesuksen todelliseksi ruumiiksi ja vereksi, torjutaan selvästi. Toisaalta tunnustuksessa ilmaistu käsitys ehtoollisesta muistuttaa Calvinin ymmärrystä, jossa aineet edustavat Kristuksen ruumista ja verta. Kristuksen ruumis ja veri ovat Pyhän Hengen vaikutuksen ja uskossa tapahtuva syömisen ja juomisen kautta läsnä ehtoollista nauttivalle. Ehtoollinen on myös kristittyjen side ja lupaus kristityn yhteydestä sekä Kristukseen että seurakunnan toisiin jäseniin.
Kokonaisuudessaan voidaan sanoa, että vuoden 1689 uskontunnustus on luonteeltaan Raamatulla kaiken perustava ja teologialtaan Jumala- ja evankeliumikeskeinen. Sen keskiössä on Jumalan kunnian ylistys Kristuksen persoonan ja työn kautta.
Tämän suomennoksen laatimisen tarkoitus on kolminainen. Ensinnäkin, suomennos täyttää pienen aukon uskonpuhdistuksen suomeksi käännetyissä tunnustuksissa. Mikael Agricolan (1510–1557) ABC kiria (1543) sisälsi lyhyen katekismuksen. Evankelisluterilaisen kirkon Tunnustuskirjoista (Liber concordiae) ensimmäisenä julkaistiin Lutherin Vähä katekismus, jonka käänsi Simon Johannis Carelius (–1610) vuonna 1607 Rostockissa. Augsburgin tunnustus ja Iso katekismuskin ilmestyivät käännöksinä jo vuosina 1651 ja 1674. Reformaatioajan muiden tunnustusten suomentamista on kuitenkin saatu odottaa aivan lähihistoriaan saakka. Juha Ahvio suomensi ensimmäisenä Heidelbergin katekismuksen vuonna 2009. Hän sisällyttää kirjaan erinomaisen johdannon kalvinistisen uskonpuhdistuksen historiaan. Samana vuonna Risto Saarisen johdolla käännettiin seitsemän muuta reformaatioajan tunnustusta. 1689 Lontoon baptistien tunnustus ei kuitenkaan löydy tästä muuten ansiokkaasta kokoelmasta.
Toiseksi, tämä käännös auttaa suomalaisia kenties ymmärtämään baptismia uskonpuhdistuksen laajassa historiallisessa viitekehyksessä. 1500-luvulla Suomeen ulottui ainoastaan luterilainen uskonpuhdistus. Syyt tähän olivat sekä poliittisia että maantieteellisiä. Ruotsin valtakunta halusi irrottautua Kustaa Vaasan johdolla paavin alaisuudesta, ja luterilaisuus tarjosi maantieteellisistä syistä luonnollisen mahdollisuuden siihen. Agricolan vietettyä kolme vuotta (1536–1539) Lutherin ja Melanchtonin oppilaana Saksan Wittenbergissä hän luonnollisesti toi mukanaan oppi-isiensä ajatuksia Suomeen palatessaan. Paluu Raamatun kirjoituksiin loi motivaatiota Uuden testamentin kääntämiseen suomeksi. Samalla Suomesta tuli osana Ruotsin valtakuntaa luterilainen maa.
Calvin piti Lutheria oppi-isänään ja Melanchtonia ystävänään. Näin ollen myös kalvinilaisuus on ammentanut vahvasti luterilaisesta ajattelusta. Luterilaisuus on kuitenkin suhtautunut varsinkin Suomessa varauksellisesti reformoituun uskoon ja kalvinismiin. Kuvaavaa on, että Calvinin tuotteliaisuudesta ja maailmanlaajuisesta vaikutushistoriasta huolimatta (aikansa luetuin teologi), hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa Calvinin katekismus (1537) ilmestyi vasta vuonna 2009. Syyt tähän lienevät sekä historian puutteellisessa tuntemuksessa että siinä, ettei kalvinistinen uskonkäsitys rantautunut Suomeen uskonpuhdistuksen jälkimainingeissa.
Suomalainen vapaakirkollisuus on perustunut pitkälti henkilökohtaiseen uskoon ja ”Yksin Raamattu” -tunnustukseen. Ensimmäisenä vapaakirkollisena herätysliikkeenä 1850-luvulla Suomeen saapuneen baptismin juuret ovat pohjoismaisessa ja saksalaisessa herätyskristillisyydessä. Spurgeonin saksalainen ystävä, kalvinistisesta herätyskristillisyydestä tunnettu Johann G. Oncken (1800–1884) merkittävällä tavalla vaikutti evankeliumin julistukseen ja baptistiseurakuntien perustamiseen Saksassa. Hän lähetti myös monia julistamaan Kristusta ympäri Eurooppaa. Onckenin motto oli ”jokainen baptisti on lähetystyöntekijä”. Hänen vaikutuksestaan syntyikin baptistiseurakuntia Baltiaan, Venäjälle ja pohjoismaiden kautta myös ruotsinkieliseen Suomeen. Ensimmäisen suomenkielisen baptistiseurakunnan perustaja Hans Henrikinpoika Elmgren (1839–1874; joissain lähteissä sukunimi Henriksson) oli taas tullut uskoon ja kastettu New Yorkissa baptistisessa merimieskirkossa. Toisen baptistiseurakunnan perusti maahamme vanhoilla päivillään saarnataidoistaan tunnettu entinen Parikkalan kirkkoherra Johan Hymander (1803–1877). Hän oli saanut käsiinsä Ruotsin baptistien Evangelist-lehden.
Maamme ensimmäisten baptistiseurakuntien perustuksena olivat henkilökohtainen uskontunnustus, ja Raamatun – erityisesti Uuden testamentin – ainutlaatuinen todistus. Marginaalisena hengellisenä ryhmänä he joutuivat puolustamaan olemassaoloaan ja saivat myös osakseen vainoa. Esimerkiksi Ahvenanmaalla lausuttiin esirukouksia luterilaisen kirkon jumalanpalveluksien yhteydessä, että ”Jumala varjelisi armossaaan sellaisilta ihmisiltä.” Baptistit vastustivat lisäksi luterilaista valtionkirkollisuutta ja sakramentaalisuutta, kuten Anneli Lohikon tutustumisenarvoisesta teoksesta Baptistit Suomessa 1856–2006 (2006) käy ilmi. Uskontunnustusten kyseenalaistaminen on jossain määrin tyypillistä suomalaisten baptistien parissa vieläkin. Rekisteröidyltä uskonnolliselta yhdyskunnalta edellytettävä oma uskontunnustus on perinteisesti ollut hyvin minimalistinen. Lisäksi suomalainen baptismi on ollut pelastuskäsitykseltään lähinnä pietististä ja arminiolaista, vaikkei näitä termejä itsessään olekaan välttämättä käytetty.
1900-luvun alkuvuosina pohjoismaista Suomeen rantautunut helluntailiike on saanut maassamme vaikutteita suomalaisesta baptismista. Jossain määrin helluntaiherätys on myös vaikuttanut suomalaiseen baptismiin. Monia baptistiseurakunnan jäseniä – mukaan lukien Helsingin baptistiseurakunnan pastori Albert (Albin) Kervinen (1863–1933) – siirtyi 1910-luvulla helluntaiseurakuntiin. Suomalaisessa helluntailaisuudessa ovatkin yhdistyneet Yhdysvaltain Los Angelesissa sijaitsevan Azusa-kadun tapahtumien (1906–1915) spiritualiteetti sekä suomalaisen baptismin pietistinen pelastuskäsitys ja autonominen seurakuntaoppi.
Ensimmäisten tunnustuksellisten reformoitujen tai kalvinilaisten seurakuntien syntyä Suomeen saatiin odottaa aina 2000-luvulle saakka. Nykyisin ainakin Tampereella, Espoossa, Helsingissä, Pietarsaaressa ja Jyväskylässä kokoontuu vahvasti Raamatun auktoriteettiin ja kalvinistiseen teologiaan kallellaan olevia paikallisseurakuntia. Myös muutamalla muulla paikkakunnalla on suunnitteilla uusia seurakuntaistutuksia. Tämän lisäksi reformoidusta teologiasta ponnistava Agricola teologinen instituutti on kouluttanut opiskelijoita vuodesta 2012. Vaikka kalvinistisia vaikutteita ovat tuoneet maahamme muutamat ulkomailla opiskelleet teologit, ennen kaikkea kasvava kielitaito, globalisaatio ja median räjähdysmäinen kasvu ovat mahdollistaneet yhä useammalle tutustumisen reformoidun teologian rikkauksiin. Kirjoituksia on alettu tutkia uusvanhoin silmälasein.
1689 Lontoon baptistien uskontunnustuksen suomenkielisen käännöksen myötä reformoidun baptismin historia voidaan hahmottaa tarkemmin osana laajaa evankelista uskonpuhdistusta. Tunnustus on todistus sen kirjoittajien ja heitä edustavien seurakuntien innosta pitäytyä Kirjoitusten absoluuttiseen auktoriteettiin niin kristityn henkilökohtaisessa kilvoituksessa kuin seurakunnan jumalanpalveluselämässäkin. Vaikka jokaisella tunnustuksella on omat erityispiirteensä, 1689 Lontoon baptistien uskontunnustus on myös suorassa jatkumossa suhteessa uskonpuhdistuksen evankeliseen, luterilaiseen ja reformoituun ajatteluun. Näin ollen se ei tuokaan mitään radikaalilla tavalla uutta ajattelua Suomeen. Se voi silti auttaa Raamatun arvovaltaan pitäytyviä kristittyjä – niin luterilaisia, baptisteja kuin muitakin vapaakirkollisia – tarkastelemaan reformoitua teologiaa ja baptismia uudessa valossa. Reformoidun teologian juuret eivät suinkaan ole amerikkalaiset. Ne juontuvat syvälle eurooppalaisen uskonpuhdistuksen korostuksiin – Kirjoituksiin palaamiseen sekä terveeseen Jumala- ja Kristus-keskeiseen teologiaan.
Kolmas – ja ehkäpä tärkein – syy tämän tunnustuksen suomentamiselle on, että se katekismuksen ohella voi palvella uskonpuhdistukseen sitoutuvia jo olemassa olevia tai uusia suomalaisia paikallisseurakuntia. Sen avulla seurakunta voi juurtua Raamattuun ja sieltä nousevaan hyvään reformaation teologiaan omalla kielellään. Näin raamatuntutkija voi oppia tuntemaan mitä me uskomme ja miksi me näin uskomme.
Kaikilla uskontunnustuksilla on niiden historiallisista syntyolosuhteista johtuen omat rajoitteensa, eivätkä ne siksi milloinkaan korvaa itse Kirjoituksia. Ne voivat kuitenkin palvella myös tervehdyttävinä muistutuksina jälkipolville. Kenties lukija ei voi yhtyä jokaiseen sanamuotoon ja ilmaisuun, tai ehkä hän jää kaipaamaan kannanottoja nykypäivän teologisiin ongelmiin. Vuoden 1689 Lontoon baptistien uskontunnustus tarjoaa kuitenkin oikaisevan näkökulman myös nykypolven suomalaisille tilanteessa, jossa kristinusko pyritään sopeuttamaan vallitsevaan kulttuuriin totuudesta tinkien. Rohkaiskoot nämä käännökset siis opettamaan ja välittämään eteenpäin selkeää kristillistä oppia Jumalamme kirkkauden ylistykseksi tulevillekin sukupolville.
”Näin sanoo Herra: ’Menkää teiden varsille ja katselkaa, kyselkää muinaisia polkuja. Kysykää, mikä tie on hyvä, ja vaeltakaa sitä, niin löydätte levon sieluillenne.’” (Jer.6:16, RK)
- Aaltio, Teuvo 1958 A History of the National Baptists in Finland. Baptist Theological Seminary: Rüschlikon.
- Ahvio, Juha 2009 Heidelbergin katekismus – Historiallinen ja teologinen johdanto reformoituun uskonoppiin sekä katekismuksen tekstin käännös. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 262.
- Denautl, Pascal 2013 The Distinctives of Baptist Covenant Theology: A Comparison Between Seventeenth-Century Particular Baptist And Paedobaptist Federalism. Birmingham: Solid Ground Christian Books.
- Hughey, John David & Kolomainen, Mikko & Toivola, Veikko 1970 Baptistit: Oppi – käytäntö – historia. Jyväskylä: Raamattuopisto.
- Lohikko, Anneli 2006 Baptistit Suomessa 1856-2006. Tampere: Kharis.
- Lumpkin, William 1959 Baptist Confessions of Faith. Valley Forge: Judson Press.
- MacBeth, Leon H. 1990 A Sourcebook for Baptist Heritage. Nashville: Broadman.
- Renihan, Samuel D. 2018 From Shadow to Substance: The Federal Theology of the English Particular Baptists (1642-1704). Centre for Baptist History and Heritage Studies, vol.16. Oxford: Regent’s Park College.
- Saarinen, Risto (toim.) 2009 Reformaation Tunnustukset. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 264. Helsinki.
- Saxon, David 2015 “Every Baptist a Missionary”: Johann G. Oncken and Disciple-making in Europe. Maranatha Baptist Theological Journal. Vol 5, Number 1.
- Trueman, Carl 2013 Why Christians Need Confessions. – New Horizons. Feb 2013. Volume 34, 3-5.
- Westin, Gunnar 1975 Vapaakristillisyyden historia. Tikkurila: Ristin Voitto.